Kuukausia

Olen aloittanut merkintää monta kertaa, mutta jostain syystä jättänyt sen aina kesken. Tässä siis kooste mietteistäni tammikuusta tähän päivään, otsikoineen!

13.1.2015 Kroonisesta kaipuusta

Liidän niin kuin lokki 
vapaa, vapaa, vapaa
olen lähtemään mut jään koska kaipaan ikävää
 - Ismo Alanko, "Nuorena syntynyt"

Muistojenkultaajatraktori tarjoaa kaipaamisessa aina kyseenalaista apuaan. Musta on välillä tuntunut, että kyseinen kone toimii mulla jotenkin liian hyvin, nostalgia on välillä liiankin suuri osa mun tunnekirjoa.

Muutin Oulusta Tampereelle tiistaina ja olin yllättäen henkisesti samassa tilanteessa kuin syyskuussa. Lähtemässä 500 kilometrin päähän kodista.
 
23.2.2015 Välitilaa

Nyt kun mietin, mitä olen tehnyt nämä viime päivityksestä kuluneet pari kuukautta, en oikein osaa sanoa. Suunnitellut ja hengaillut jossain opiskelun, taidepöhisemisen ja kavereiden kohtaamispisteessä. Oon vähän eri ihminen kun syksyllä. Ajattelen Tampereelta lähtemistä nyt aika vääjäämättömänä, ennen se oli  kategoriassa "no jos on pakko". Oon vakavasti harkinnut lähteväni jossain vaiheessa vaihtoon tai harjoitteluun ulkomaille, mikä on jo aika iso hyppy entiselle Jossulle.

Hankala miettiä, mistä kertoisin. Voisin ainakin kertoa, että katsoin vähän aikaa sitten Blackfish-dokumentin, joka oli kuvottava ja hieno ja sai mut päättään etten mee enää delfinaarioon, en välttämättä edes eläintarhaan. Ihminen nauraa sille miten tyhmä on ollut sata vuotta sitten mutta ei näe, miten tyhmä on nyt.

Oon myös lakannut näkemästä unia Oulusta ja kierolla tavalla kaivannut sitä, millainen olin siellä. Kirjoittava zombie. Se oli ihan parasta.

31.3.2015 Luovuttamisen helppoudesta

Kävin läpi jokakeväisen alanvaihtokriisin. Harkitsin Aalto-yliopiston käsikirjoittamislinjalle hakemista, kunnes huomasin että ennakkotehtävien tekemiseen oli aikaa kolme viikkoa ja ensimmäinen tehtävänanto oli "lue Kalevala". Nopety nope.

Eräänä pessimistisenä päivänä kuitenkin mietin, voinko muka ikinä mitenkään työllistyä suomen kielen alalle. Muhun iski ihan mieletön inspiraatio hakea lukemaan psykologiaa Itä-Suomen yliopistoon (jonka pääsykokeessa ei ole tilastomatikkaa, hallelujah). Lainasin pääsykoekirjat. Tein muistiinpanoja käsittämättömällä virralla ja ehkä motivoituneempana kuin koskaan.

Sitten se laantui. Melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tajusin heti, mistä siinä hommassa oli taas vaihteeksi kyse.

On helppoa nähdä ainoastaan hyviä puolia alassa, joka ei ole tuttu. Eli siis alassa, jota ei ole päntännyt kohta viittä vuotta, johon ei ole turhautunut, johon ei ole välillä kyllästynyt ja jota ei ole välillä halunnut lopettaa. 

Pääsykoekirja jäi hyllylle kahden päivän jälkeen. Vaikka suomenopiskelu ei aina tunnu omalta, suurimman osan ajasta se tuntuu, ja se on kai jo aika paljon.

4.5.2015

Tällä välin olen tehnyt kaverin kanssa yhteisenä projektina kuunnelman, joka valittiin mukaan Radiofestivaalille - ei sijoituttu, mutta saatiin arvokasta ja pääosin hyvääkin palautetta. Olen katsonut Gleetä aivan liikaa, kirjoitellut luentopäiväkirjoja, lukenut tentteihin, miettinyt sitä kuuluisaa graduaihetta ja yrittänyt vähän taidepöhistäkin.

Olen myös hakenut kesätöitä. Aivan hemmetisti. Päivää ennen vappuaattoa meikä sitten, jumaliste, sai paikan jonka voi jopa laskea oman alan hommiksi, ei viestinnän, mutta suomen kielen kuitenkin. Myönnän, että itkin. Hakemuspaperiviidakossa välillä unohtaa, miten p&#%6""%:n hyvältä tuntuu tulla valituksi.

Lupaan jatkossa päivittää tätä blogia silloinkin, kun mulla ei ole hirveän painavaa sanottavaa. Nauttikaa alkaneesta keväästä. Jee!

 

Interstellar tekee susta pienen

Pyydän: jätä kyynisyys kotiin ja mene elokuviin. Interstellar (2014) kestää melkein kolme tuntia, mutta viihdyttää alusta loppuun. Tässä neljä syytä.

Hans Zimmerin musiikki löytyy monesta Hollywood-tuotannosta, mutta hyvästä syystä. Siksi, että kukaan ei luo tunnelmaa yhtä hyvin. Interstellarin soundtrack on kliseetön ja säveliltään jopa yksinkertainen. Se kuulostaa, ei enempää eikä vähempää kuin tähdiltä ja avaruudelta.

Matthew McConaughey näytteli monta vuotta elokuvissa, joissa riitti kaunis hymy. Ei näyttele enää. Ensinnäkin: iso tuuletus siitä, että mies on onnistunut kiipeämään sieltä toinen käsi selän takana ja toinen käsi kaljatuopilla kirjoitettujen romanttisten komedioiden hautausmaalta, ei varmasti ole mikään helppo tehtävä leimaavassa Hollywoodissa. Jo Dallas Buyers Clubissa käsitys McConaugheyn kyvyistä meni uusiksi, mutta Interstellarissa mies saa tilaisuuden näyttää herkkyyttään. Päähenkilö ei ole naistenmies, vaan astronautti-isi, joka haluaa kotiin.

Tajuat, kuinka käsittämättömän pieni olet. Jos ei takerru liikaa leffan yksittäisiin epäloogisilta tuntuviin yksityiskohtiin tai asioihin, joita ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla ymmärrä, ja alkaa pohtia, miten suhteellista aika ja miten iso maailmankaikkeus on, Interstellar rikastuttaa omaa maailmankuvaa. Sitä elokuva parhaimmillaan tekee.

Se tekee rakkaudesta konkreettista luovalla ja kekseliäällä tavalla, jota en halua spoilata. En puhu siitä rakkaudesta, joka palkitaan MTV Awards -gaalassa popcornin muotoisella patsaalla. Ei siis kannata odottaa kuumia suudelmia McConaugheyn ja Anne Hathawayn välillä.

Sitten luontorakkauteen! Kävin noin pari viikkoa sitten Helsingissä. Siellä joulu oli jo alkanut ja lähijunan ikkunasta näkyi lumisia puita.

Olethan sosiaalinen, reipas ja virheetön

HS kirjoitti pari kuukautta sitten jutun huijarisyndroomasta. Kannattaa lukea, jos on rajaton lukuoikeus Helsingin Sanomiin, itse sain tuon luettua työkoneella.

Artikkelin pointti on se, että yllättävän moni menestynyt, kaunis tai jollain muulla tavalla elämässään hyvin pärjäävä kuvittelee päätyneensä nykyiseen hyvään asemaansa sattumalta, ei omien ansioiden vuoksi. Menestyksen alla on epävarma ihminen, jonka huono itsetunto paikantuu usein lapsuuden kokemuksiin asti. Ihminen ei koe ansaitsevansa saamaansa menestystä.

Juttu teki lukemishetkellä suuren vaikutuksen. Huomasin itsekin jollain tasolla kärsiväni jonkinlaisesta huijarisyndroomasta, joka omalla kohdallani ilmenee työnhaussa, tilanteissa joissa täytyy kehua itseään.

Suomen kielen ja viestinnän alalla on paljon kilpailua, työnhaussa tulee paljon turpaan. Silloin alkaa helposti kuvitella huijaavansa muita ja itseään, välillä jopa ajatella olevansa väärällä alalla, vaikka jossain syvällä hyvin tietää, että on hitto vie juuri oikealla alalla. Työnhakuvaiheessa on vaikeaa kertoa olevansa paras, koska on niin monesta lähteestä kuullut, että ei ole.

Jokin aika sitten Oulun yliopiston humanistien työelämäpäivässä kouluttaja puuttui tähän parhauden ja yli-ihmisen käsitteeseen. Yli-ihminen ei kuulemma pidäkään olla. Kuulemma riittää omana itsenään.

Aloin ajatella sitä ja tajusin, että olen yrittänyt muuttua työnhakuilmoitusten jumalaksi. Itse asiassa tajusin myös sen, että en olisi kokemukseni puolesta edes sopinut työpaikkaan, josta viimeksi tuli turpaan. Olin niin tottunut vääntämään itsestäni puoliväkisin yli-ihmisen, etten ollut edes huomannut, millaista puristusta se vaatii.

Tämä artikkeli kertoo, että työnhakija ei hae yli-ihmistä. Työhaastatteluissa ramppasi virheettömiä, tietäviä ja kokeneita ihmisiä. Kukaan ei erottunut massasta.

Mistäköhän tämä ilmeisen yleinen, itseenikin yltänyt harhaluulo johtuisi? Ehkä siitä, että Monster.fi:ssä etsitään esimerkiksi kotisiivoojaa seuraavanlaisella ilmoituksella.

"Olethan sosiaalinen, reipas, oma-aloitteinen ja asiakaspalveluhenkinen tiimipelaaja.​ Sinun tulee myös olla joustava ja nautit vaihtelusta, sillä yksikään työpäivä ei ole samanlainen.​ Työ vaatii asennetta, hyvää fyysistä kuntoa sekä valmiutta työskennellä nopeasti ja tehokkaasti.​ Sinun tulee myös olla luotettava ja taustasi nuhteeton.​"

Vaatimuslistalla on 13 ominaisuutta. En ihmettele, jos hakija ei koe riittävänsä omana itsenään.

Nyt haluan kuitenkin haastaa systeemin. Tästä eteenpäin lupaan olla oma itseni työnhaussa. Parempi kai saada turpaan omana itsenään kuin photoshopattuna versiona itsestään, sitten on ainakin oikealla tiellä.

Mun virallinen ottakaa tai jättäkää -ilme. Ja kyllä, syön banaanin ilman kuoria.

Nyt aiheesta kukkaruukkuun. Työharjoittelu loppui, haikeus jäi - onneksi minulle tarjotaan vielä juttukeikkoja kuitenkin, eli kaikki yhteistyö ei ole ohi. Ikävä tulee silti Oulun yliopiston värikkäitä käytäviä, ruokaa ja ihmisiä. Tulin nyt Tampereelle pariksi viikoksi, ja täytyy kyllä sanoa, että hyvältä tuntuu. Vaikka pidän oululaisten perusluonteessa siitä, että ne ei turhia lätise, on myös virkistävää olla sellaisessa seurassa, jossa turhia voi lätistä ja jutella tuntemattomienkin kanssa.

Sitten seuraavaan aiheeseen! Silloin tällöin tuntemattomien ihmisten kanssa tulee käytyä lyhyitä keskusteluita, joista jotkut jäävät mieleen. Humans of New Yorkista inspiroituneena tarjoan tästä lähtien valikoituja otteita tamperelaisten sielunelämästä Tumblrissa! Tampereen tarinat on vielä melko autio, mutta pyrin päivittämään vähintään pari kertaa viikossa, tai niin usein kuin näiltä mustanmakkaranmussuttajilta saa materiaalia.

Metallia ja Mozartia

Lauantaina vietettiin pikkusiskon kanssa iltaa Hevimestassa, jonka olin kahden aikaan yöllä valmis julistamaan Oulun parhaaksi baariksi. Tähän vaikuttivat ihanan sosiaalinen karaokehuone ja se, että törmäsin paikassa jostain onnenkantamoisesta ainoihin tuttuihini Oulusta, mikä varmisti hyvän seuran aamuneljään asti.

Lauloin Wish I had an angelin duettona miehen kanssa, jolle laulu oli vakava asia ja joka rypisti karaokeluettelon välistä löytyneen "se joka lukee tämän, on homo" -lapun palloksi. Myöhemmin mikrofoni tarttui käteen hoilottaessani rempseiden paikallistyttöjen kanssa mm. Tehosekoitinta ja pikkusiskon kanssa Mamban Lauantai-illan ironisesti ja eläytyen. Onneksi porukka ei ollut turhan ronkelia, vaan yhtyi jopa taustakuoroksi. Taas jaksoin ihmetellä sitä, miten musiikki - jopa Mamba - yhdistää ihmisiä.
 
Oli mahtavaa päästä vihdoin viihteelle ja vielä paikkaan, jossa oli hyvä henki ja nimestään huolimatta monenlaisen musiikin ystäviä. Hevimestassa on muuten myös jammailutila, jossa soittimia löytyy halukkaille aina bongorummuista pianoon - ai että! Jammailutila oli niin suosittu, ettei soitinten äärille päästy, ensi kerralla täytyy rynnätä sinne vähän aikaisemmin.

Perjantaina käytiin siskon kanssa katsomassa Oulun kaupunginteatterissa Amadeus, joka jätti aivan sanattomaksi. Siinä osuivat kyllä kaikki osa-alueet niin nappiin kuin vain mahdollista. Aihe on jo itsessään niin mahtipontinen, että siitä saisi helposti mauttoman, mutta kaikki oli tehty tyylillä ja taidolla. Mozartin ja Salierin näyttelijät onnistuivat välittämään hahmonsa perimmän luonteen. Moniääninen livekuoro, puvustus ja lavastus, ai ai, kyllä siinä pientä ihmistä hemmoteltiin niin että koko ajan meni jossain päin kehoa kylmät väreet.

Viimeiseksi, koska mun mielestä sananvapaus on ihan jees:

Viski. Viski, viski, viski, viski, viskiviskiviskiviskiviski.

Viina ja olut ja siideri ja viini, mutta etenkin viski, viskishotit, viski jäillä, viski ilman jäitä, viskikola, viskipepsi, viskilasi, viskipullo, viskitaskumatti - ja viskibasso.

Väärään aikaan hymyilevistä kaupungeista

Väitän, että kaupunkia voi käyttää lauseessa aktiivisena toimijana.

Kaupungin käsite on liikkuva, koska ihmisiä muuttaa koko ajan sinne ja sieltä pois. Joka tapauksessa kaupunki on mun mielestä ne ihmiset, jotka siellä asuu, niiden ihmisten luoma henki. Muutama kuukausi ennen Ouluun muuttoa kirjoitin ylös kännykän muistioon "kaupunki joka hymyilee väärään aikaan" ja tarkoitin sillä Tamperetta.

Se oli tietenkin asenne. Oulu ei ole ole tuntunut väärään aikaan hymyilevältä kaupungilta. Se johtui vapauttavasta vieraudesta. Tampereella on kuitenkin kaikki mun 23 vuotta. Se on paljon vuosia ja päiviä. Monta paskaa päivää, monta konkreettista ja metaforista kiveä kengässä. Yli 1100 maanantaita.

Katson ihmisiä täällä ihan eri tavalla. Ihmiset on muka mukavampia kuin Tampereella, vaikka täällä nää ei edes sano mitään jos on jäämässä pois bussista, nousee vaan ja siinähän tulee sitten kiire antaa tilaa.

Silti se ei ärsytä. Ei edes se, jos bussikuski ei tervehdi. Tampereella olisin mulkaissut tällaista kuskia kuin koiranpennuntappajaa.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, että mulla on uudistunut olo, mutta just sellainen mulla on. Oon oppinut täällä yksin asuessani luottaan itteeni ja ennen kaikkea intuitioon. Tampereella en edes tiennyt, että mulla liian ajattelun ja ylianalysoinnin takana ylipäätään on intuitio, joka oikein käytettynä voi vetää edellämainittuja kunnolla turpaan. Jotenkin se pieni "kaikki järjestyy" -ääni mun päässä puhuu nyt varmemmalla ja kovemmalla äänellä.

Päivältä, jona Oulu alkoi tuntua kodilta

Viime viikon perjantaina istahdin viideksi tunniksi junaan. En oo varmaan ikinä hymyillyt niin leveesti kuin silloin kun kaiuttimista kuului "seuraavana Tampere", vaikka päänsärky oli hirveä ja samassa vaunussa oli ihminen joka haisi tarpeettoman vahvasti tupakalta.

Tuli naurettua, juotua ja syötyä tarpeeksi seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Kun kavereiden kanssa istuttiin lauantai-iltana ja katottiin leffaa, aloin miettiä mitä tekisin kun pääsisin kotiin, ja kuvittelin Oulun-kodin. Kesti hetki tajuta, että se on 500 kilometrin päässä. Välimatkakin on niin suhteellista. Sinne on junalla viisi tuntia ja lämpömittarissa pari miinusastetta, mutta ajatuksen tasolla ei näköjään metriäkään.

Lähtö teki silti vähän tiukkaa. Kun sunnuntaina kävelin Hämeenkadulla Rautatieasemalle päin, katoin ihmisiä ja jotenkin ikävöin jo valmiiks niistä jokaista, vaikka en tuntenut niistä ketään, ihan vaan siks että ne asuu siellä. Hymyilin joillekin, ja muutama näytti näkevän mun hymystä sen että oon lähdössä. Ne muutamat hymyili takas, ehkä refleksistä, ehkä sympatiasta, mutta hymyili kuitenkin.

Ehkä kodein maisema Tampereella

Kuinka muuttaa Ouluun

Ennen muuttoa

Jännityksestä tärisee vanha Jossu, jonka mielestä Hatanpäällä on moottoritien meluisuudesta huolimatta kiva asua.

Ilosta täpisee uusi Jossu, koska tulevan työpaikan tiedottajan lähettämässä infoviestissä luki jo työhuoneen numero. Se täpisee ehkä vähän myös siksi, että lauantaista lähtien ikkunasta ei näy Hatanpään valtatie. Siksi, että bussimatkalla töihin maanantaina en mene Verotalon ohi, eikä ruokaostokset liu'u lähi-Salen kassahihnoilla. Ja siksi että mulla on omaan alaan liittyvää tekemistä 7 h 45 minuuttia joka arkipäivä.

Tiivistetysti sanottuna kaikki stressaava on järjestynyt, löysin Susulle syksyksi kämppiksen, kirjoitin alivuokra- ja välivuokrasopimukset, näin kavereita varastoon, totesin että mun kaverit on maailman parhaat, tentin kirjallisuustiedettä ja luin viimeiseen kesätenttiin. En jaksaisi lukea enää sivuakaan. 70 sivua vielä pitäisi. Palkitsen itseni Sin City 2:lla torstai-iltana.

Joku taiteili mun läksiäisissä erittäin osuvan runon

Kunnan toimielinten pöytäkirjat...

... kiinnostivat minua.

Muuton aikana

Muuttaminen junalla on Saatanasta. Älä muuta junalla. Ikinä.

Neljän laukun ja yhden pyörän kanssa en olisi selvinnyt ilman muuttoapua eli superpikkusiskoa. Onneksi myös samassa osastossa oleva mies sanaakaan sanomatta auttoi nostamaan matkalaukun ylätasolle ja paikallinen mies kysyi asemalle saavuttaessa että tarviikko nää apua.

Asunto on kovin mukava, päävuokralainen jätti tänne hittovie jopa bluray-soittimen. Harmittaa siis se, etten ottanut The Fall-blurayta mukaan, mutta mikään muu oikeastaan ei. Kaupat on lähellä, samoin keskusta. Junassa harmitti se että otin pyörän mukaan, Oulussa ei enää yhtään, nimittäin pyörällä keskusta on vain viiden minuutin päässä. Yliopistolle sen sijaan on täältä 8 km, eli bussimatka tulee kestämään sen 20 minuuttia.

Muuton jälkeen

Mä asun Oulussa. Ei saatana, mähän asun Oulussa.

Kun pikkusisko lähti, en uskaltanut ensin käydä kaupassa, koska pelkäsin liikuttuvani liikaa mistä tahansa sosiaalisesta kanssakäymisestä. Kaikki mitä telkkarista näin, liittyi siihen että asun täällä yksin. Whitesnaken musavideo Here I go again on my own oli vähän liikaa. Kaikki muukin oli vähän liikaa. Sitten kävin kahvilla Helsingissä asuvan mutta Oulusta kotoisin olevan kaverin kanssa, jonka jostain kohtalon kauneudesta edellispäivänä bongasin terassilta. Oli ihan parasta jutella vieraassa kaupungissa tutun ihmisen kanssa: tajusin, että todennäköisesti selviän tästä.

Ensimmäinen kuva uudesta kämpästä

 

 

 

Viinisisko

 

Tässä mä nykyään istun

Niin, ja kesän viimeisestä tentistä tuli ansaittu hylsy. Harmitus alkaa vasta sitten kun pitää marraskuussa päntätä uudestaan kunnan toimielinten pöytäkirjoja, nyt ainoastaan naurattaa se ajatus tentaattorista lukemassa sitä mun lööperiä otsa rypyssä.

Ensimmäisen viikon jälkeen

En tiedä, mitä työharjoittelulta odotin. Jotain pelottavampaa ainakin. Työnkuva on tosi jees, saan kirjoittaa ihan aikuisten oikeasti julkaistavia juttuja Oulun yliopiston intraan ja julkisille sivuille. Yliopisto on täällä aika teknologisesti painottunut, mistä syntyy välillä häh-elämyksiä tällaiselle humanistille, mutta taustatyöhön ja muutenkin kirjoittamiseen annetaan paljon aikaa. Tiedottaja, jonka kanssa teen eniten yhteistyötä, on kieliasioissa mun kanssa hyvin paljon samalla aaltopituudella, eli kädenvääntöä ei ole tullut. Naurattaa se, miten hektistä odotin tämän olevan. Toisaalta ensi viikko on kyllä väistämättä vähän hektisempi: tapahtumia on enemmän, ja torstaina luvassa on, apua, ensimmäinen haastattelu, jossa jututan erään tiedekunnan dekaania. SE VÄHÄN KYLLÄ JÄNNITTÄÄÄÄ JUU.

Leffojen katselu on varmaan alivuokralla olon harmaata aluetta. Itse en ole, yllätys yllätys, kyennyt pitämään  näppejäni irti tuosta itselleni tuntemattoman ihmisen audiovisuaalisesta aarreaitasta, eli olen ihan huoletta ehtinyt jo rakastua moneen päävuokralaisen leffaan ja jopa perustavanlaatuisesti tutustunut uuteen ohjaajaan. Päävuokralaisen hylly on täynnä Pedro Almodóvarin leffoja ja olen tähän mennessä katsonut niistä varmaan viisi. Iho jossa elän (2011) oli niin riistävä ja raastava ja repivä, mutta niin nerokas että mun on pakko katsoa se tänään uudestaan vaikka olin sen jälkeen ihan rikki.

Revi ne sivut

Seuraavalla videolla on monta tarkoitusta. Se muunmuuassa

1) on tribuutti Robin Williamsille, jonka kuolema vähän otti sydämestä.

2) antaa taas yhden tilaisuuden ihailla Ethan Hawken söpöyttä.

3) kertoo sen mikä kaikessa taiteessa on tärkeintä: älä jumitu kenenkään ohjeisiin. Kenenkään. Ikinä. Perkele.

4) huojentaa niitä, mm. allekirjoittanutta, jotka joskus ajattelivat että jossain on määritelty oikea tapa  kirjoittaa, ja ennen kaikkea, että oma tapa kirjoittaa on jollain lailla väärä.

Tää video on mulle ne Mooseksen kivitaulut siellä vuorella, se mua eniten tai ehkä jopa ainoana auttanut kirjoittamisopas. Suosittelen muillekin. Rip it off!